Nykypäivänä olen välillä miettinyt, osaako ihminen enää kohta puhua.
Tarkoitan ihan tavallista puhetta. Sitä, että kaksi tai useampi ihminen puhuu keskenään kasvotusten. Ei tekstiviestejä, ei sähköposteja, ei sosiaalista mediaa eikä mitään ruutua siinä välissä, vaan ihan oikeaa puhetta ihmiseltä ihmiselle.
Totta kai ihmiset edelleen puhuvat. En tarkoita, että puhe olisi kokonaan katoamassa. Mutta kun katsoo tämän päivän elämää, tuntuu siltä, että tavallinen keskustelu on vähitellen muuttumassa jonkinlaiseksi katoavaksi luonnonvaraksi.
Kun lähdetään ajattelemaan asiaa ihan alusta, elämä oli esimerkiksi suurten ikäluokkien lapsuudessa monella tavalla aivan erilaista kuin nykyään. Tietokoneita, älypuhelimia, sosiaalista mediaa tai muutakaan vastaavaa ei ollut. Lapset olivat ulkona ja leikkivät keskenään. He puhuivat toisilleen, kinastelivat, nauroivat ja keksivät yhdessä tekemistä.
Koulussa välitunneilla ei ollut puhelimia, joihin olisi voinut uppoutua. Lapset olivat toistensa kanssa ja keskustelivat kasvotusten. Jos halusi olla yhteydessä kaveriin koulun jälkeen, ei lähetetty viestiä, vaan mentiin kaverin luo tai soitettiin lankapuhelimella.
Työpaikoilla puhuttiin ruokatunneilla ja kahvitauoilla. Ihmiset saattoivat kokoontua erilaisiin kerhoihin, yhdistyksiin ja harrastuksiin. Seurakunnilla oli paljon toimintaa, jossa ihmiset tapasivat toisiaan ja puhuivat keskenään.
Myös kaupankäynti oli erilaista. Oli esimerkiksi ovelta ovelle kulkevia kauppiaita. Heillä oli tietysti oma myyntipuheensa, mutta samalla siinä tapahtui jotakin muutakin: ihminen kohtasi ihmisen. Vaikka mitään ei olisi ostettu, muutama sana saatettiin silti vaihtaa.
Nykyään asiakaspalvelussa työskentelevä ihminen saattaa puhua päivän mittaan hyvinkin paljon, varsinkin jos kyseessä on myyntityö. Mutta se on usein rutiininomaista puhetta. Asiakas tulee, asia hoidetaan ja seuraava asiakas tulee. Se ei välttämättä ole keskustelua siinä mielessä kuin ennen.
Ennen ihmisen koko elämässä oli paljon enemmän tilanteita, joissa yksinkertaisesti oltiin tekemisissä toisten ihmisten kanssa.
Vauvasta vaariin asti.
Nyt tilanne on vähitellen muuttunut. Jo pienelle lapselle voidaan ostaa älypuhelin ja opettaa, miten sillä pelataan pelejä. Kotona on tietokone, jolla pelataan, katsellaan videoita, käytetään sosiaalista mediaa tai kuunnellaan musiikkia. Kaikki tämä voi tapahtua niin, ettei lapsen tarvitse oikeastaan keskustella kenenkään kanssa kasvotusten.
Joskus näkee pienen lapsen äitinsä kanssa esimerkiksi ostoskeskuksessa. Lapsella on puhelin kädessään ja äidillä on puhelin kädessään.
He ovat aivan vierekkäin, mutta eivät puhu toisilleen. Minusta se on aika surullinen näky.
Samaa olen huomannut nuorison keskuudessa. Nuori haluaa sanoa kaverille jotakin ja lähettää tekstiviestin. Kaveri vastaa tekstiviestillä. Sitten tulee seuraava viesti ja siihen seuraava vastaus.
Yhteydessä ollaan, mutta puhetta ei välttämättä ole lainkaan.
Toki nuoret myös puhuvat ja viettävät aikaa yhdessä. En halua yleistää, mutta on olemassa paljon tilanteita, joissa puhumisen sijaan kaikki hoidetaan kirjoittamalla.
Vähän vanhemmilla ihmisillä sama näkyy sähköposteissa, sosiaalisessa mediassa ja tietokoneen käytössä. Päivä voidaan viettää niin, että suurin osa yhteydenpidosta tapahtuu ruudun välityksellä.
Opiskelukin on muuttunut. Koulussa oppimisvälineenä ei enää välttämättä ole kirja, kynä ja paperi samalla tavalla kuin ennen. Tehtävät tehdään tietokoneella. Vastauksia kirjoitetaan ruudulle, tehdään monivalintatehtäviä ja rastitaan oikeita vaihtoehtoja.
Se on tehokasta ja monessa tapauksessa varmasti tarkoituksenmukaista. Mutta samalla puhuminen itsessään jää helposti vähälle.
Työelämässä on tapahtunut vähän sama asia. Jos tekee suorittavaa työtä, ei siinä tietenkään ennenkään välttämättä kovin paljon puhuttu. Työvälineellä tehtiin työt ja siinä se. Mutta työpaikoilla oli ennen enemmän luonnollisia tilanteita, joissa ihmiset kohtasivat toisensa.
Kahvitauolla istuttiin yhdessä.
Ruokatunnilla puhuttiin.
Joku kertoi, mitä viikonloppuna oli tapahtunut. Toinen kertoi ongelmasta työpaikalla. Kolmas puhui perheestään tai jostain aivan joutavasta asiasta.
Nyt kahvitauollakin voi olla niin, että jokainen katsoo omaa puhelintaan.
Vaihdetaanko enää sanaakaan?
Ehkä vaihdetaan – ehkä ei.
Tässä kohtaa myönnän, että tässä on mukana varmasti jonkin verran spekulointia ja mielikuvitusta. En voi väittää tietäväni tarkasti, kuinka paljon ihmiset puhuivat ennen ja kuinka paljon he puhuvat nyt.
Mutta jonkinlainen vinha perä tässä ajatuksessa mielestäni on.
Ihan tavallinen puhuminen jää helposti väliin, koska asiat voidaan hoitaa muillakin tavoilla.
Tämä näkyy erityisesti silloin, kun ihminen jää yksin.
Jos puoliso kuolee tai parisuhde päättyy ja ihminen jää yksin asumaan, voi käydä niin, ettei hänen tarvitse päivän aikana puhua kenellekään.
Hän voi silti olla hyvinkin aktiivinen ihminen. Hän voi käydä kaupassa, maksaa laskut, hoitaa pankkiasiat, tilata ruokaa ja pitää yhteyttä muihin ihmisiin.
Mutta tämän kaiken voi tehdä puhumatta. Sanomatta sanaakaan.
Sähköposti korvaa puhelun. Viesti korvaa puhelun. Verkkopalvelu korvaa asiakaspalvelijan. Botti vastaa kysymykseen.
Aikaisemmin yritykseen soitettiin niin langan toisessa päässä oli ihminen. Hänelle kerrottiin ongelma ja hän neuvoi.
Nykyään asiakaspalvelija saattaa olla jo itsessään katoava luonnonvara. Tilalle tulee sieluton botti. Kirjoitat kysymyksen ja saat kirjoitetun vastauksen. Kirjoitat uuden kysymyksen ja saat uuden vastauksen.
Asia ehkä hoituu. Mutta kukaan ei puhu. Tilalla on vain koneellista, kylmää viestien vaihtoa.
Tässä alkaa väkisinkin miettiä, mitä tällainen kehitys tekee ihmiselle.
Jos ihminen ei päivän aikana puhu juuri lainkaan, niin osaako hän jonkin ajan kuluttua enää kunnolla keskustella?
Puhehan on samalla tavalla taito kuin moni muukin asia. Keskustelussa täytyy osata kuunnella toista, vastata oikeassa kohdassa, antaa toiselle tilaa, ymmärtää sävyjä ja huomata myös ilmeitä ja eleitä.
Pelkkä kirjoittaminen ei ole sama asia. Eikä se ole sama asia, että puhutaan koneelle.
Minäkin esimerkiksi voin nykyään sanella puhelimeen tekstin sen sijaan, että kirjoittaisin sen. Näin tein itsekin tätä tekstiä tehdessäni. Syyllistyin siis ”helppouden syntiin”
Aikaisemmin kirjoittaminenkin oli aivan erilaista. Koulussa opetettiin kaunokirjoitusta jo ensimmäisistä luokista lähtien. Kirjoitettiin käsin kirjeitä ja kortteja. Ihmiset saattoivat tunnistaa toisen ihmisen käsialan.
Nykyään kirjoitetaan näppäimistöllä tai puhelimella. Joskus ei kirjoiteta ollenkaan, vaan sanellaan teksti laitteelle.
Tässäkin on varmasti tapahtunut paljon hyvää. Teknologia helpottaa ihmisen elämää valtavasti. Sähköposti on paljon nopeampi kuin vanhanaikainen kirje. Tietoa voidaan lähettää hetkessä toiselle puolelle maailmaa. Asiakirjoja ei tarvitse enää kuljettaa postissa.
Kaikki tämä on hyvä asia.
En siis haikaile takaisin aikaan, jolloin kaikki piti tehdä hitaasti ja käsin, mutta samalla on hyvä huomata, että kun yksi asia helpottuu, jotakin paljon arvokkaampaa voi kadota.
Jos kaikki pyritään tekemään mahdollisimman helposti ja nopeasti, vähenevät samalla ne arkiset tilanteet, joissa ihminen joutui kohtaamaan toisen ihmisen.
Kaupasta voi tilata ostokset puhelimella sekä ostokset voi tuoda ovelle tarvitsematta itse lähteä ulos fyysisesti.
Kaupassa voi käyttää itsepalvelukassaa eikä tarvitse puhua kenenkään kanssa.
Asiakaspalveluun ei tarvitse soittaa, koska vastaus löytyy netistä. Jos vastausta ei löydy, botti neuvoo. Taas se sieluton botti.
Ystävälle ei tarvitse soittaa, koska voi lähettää viestin. Naapuriin ei tarvitse mennä, koska voi laittaa viestin. Kaikki toimii.
Mutta ihminen voi jäädä aika yksin.
Myös perhe-elämässä tämä näkyy.
Ennen saatettiin kokoontua yhteisen ruokapöydän ääreen ja syödä yhdessä.
Sitten puhuttiin päivän tapahtumista. Miten työpaikalla meni? Miten koulussa meni?
Mitä viikonloppuna tehdään?
Joku saattoi kertoa jonkin hauskan jutun ja toinen valittaa työpäivästään.
Nykyään jokainen voi syödä eri aikaan. Otetaan jääkaapista tai kaapista mitä halutaan ja mennään omaan huoneeseen. Yksi tietokoneelle, toinen puhelimen ääreen ja kolmas television eteen.
Tämä on tietysti vähän kärjistetty kuva, mutta ei niin kaukana joidenkin ihmisten arjesta.
Monissa perheissä syödään edelleen yhdessä ja puhutaan paljon, mutta mahdollisuus eristäytyä muista ihmisistä on kasvanut valtavasti.
Eikä tarvitse olla edes yksinäinen ihminen.
On perhe, työpaikka ja paljon sosiaalisen median kontakteja, mutta silti todellista kasvokkain tapahtuvaa keskustelua voi olla yllättävän vähän.
Tämä on mielestäni aika erikoinen tilanne. Ihmisillä on enemmän yhteyksiä kuin koskaan, mutta samaan aikaan ihminen voi olla fyysisesti yksin lähes koko päivän.
Etätyö on tästä yksi esimerkki.
Jos ihminen tekee työnsä kotona ja kaikki työasiat hoidetaan tietokoneella, hän voi aloittaa aamulla työnsä ja lopettaa iltapäivällä ilman, että on tavannut ketään kasvotusten.
Kysymykset lähetetään viestillä.
Palaverit pidetään tietokoneen kautta. Sähköpostiin vastataan sähköpostilla. Työ tulee kyllä tehdyksi, mutta missä vaiheessa ihminen puhui toisen ihmisen kanssa ihan oikeasti?
Jos tähän yhdistetään vielä vapaa-aika, jolloin katsotaan suoratoistopalveluita, pelataan tietokonepelejä tai selataan sosiaalista mediaa, päivästä voi tulla melko hiljainen.
Ihminen ei välttämättä koe itseään yksinäiseksi, mutta ympärillä voi silti olla paljon hiljaisuutta.
Jos tätä ajatusta vie vielä pidemmälle, tulee mieleen vähän kauhuskenaario.
Mitä tapahtuu, jos jonakin päivänä sähköt menevät pitkäksi aikaa poikki? Tai tietoliikenneyhteydet eivät toimi? Puhelin ei toimi. Tietokone ei toimi. Sähköposti ei toimi. Sosiaalinen media ei toimi. Verkkokaupat eivät toimi.
Miten ihmiset silloin ottavat yhteyttä toisiinsa?
Ennen olisi ehkä vain kävelty naapurin ovelle. Koputettu oveen.
Menty sisään.
Emäntä olisi keittänyt kahvit ja sitten olisi istuttu alas ja puhuttu. Annettu ja saatu neuvoa, apua, vertaistukea. Kenties se olkapää, johon nojata ja itkeä pois surut ja murheet.
Ei tarvittu sovellusta, salasanaa, verkkoyhteyttä tai sähköä.
Nykyään on jo vähän epätavallista mennä toisen ihmisen luo ilmoittamatta etukäteen. Tämä on tietysti hieman kärjistettyä, mutta jotain siinä on. Ovet ovat lukossa.
Ihmiset ovat tiiviisti omissa kodeissaan.
Jokaisella on oma pieni maailmansa puhelimen ja tietokoneen ympärillä.
Myös lasten leikkiminen on muuttunut. Ennen kerrostalon pihalla saattoi olla iso joukko lapsia. Siellä juostiin, pelattiin palloa, kiipeiltiin, rakennettiin majoja ja keksittiin kaikenlaista ja tietysti puhuttiin koko ajan.
Nykyäänkin lapset leikkivät, eikä tämä ole mihinkään kokonaan kadonnut. Mutta paljon aikaa kuluu myös sisällä ruutujen ääressä.
Sama kehitys näkyy koko ihmisen elämänkaaren läpi.
Lapsi oppii käyttämään laitetta.
Nuori kommunikoi viesteillä.
Aikuinen hoitaa työnsä tietokoneella.
Vanhempi ihminen voi hoitaa pankki- ja kauppa-asiat verkossa.
Yksin asuva vanhus voi pahimmillaan viettää päivänsä niin, ettei hänen tarvitse puhua kenellekään.
Sitten voi tulla vastaan tilanne, jossa pitäisi keskustella niin keskustelutaito onkin ruosteessa. Ei osata enää puhua toiselle ihmiselle kuten ennen.
En tiedä, kuinka pitkälle tätä kehitystä pitäisi viedä ennen kuin siitä tulee ongelma. Enkä halua väittää, että teknologia itsessään olisi paha asia. Päinvastoin.
Teknologia on tuonut valtavasti hyvää. Se helpottaa sairauksien hoitoa, tiedon saantia, yhteydenpitoa ja työn tekemistä. Sen avulla voidaan pitää yhteyttä ihmisiin, jotka asuvat kaukana.
On hienoa, että toiselle puolelle maailmaa voi lähettää viestin sekunneissa.
Mutta ehkä ongelma syntyy silloin, kun viesti alkaa korvata kaiken muun. Kun puhelun sijasta lähetetään aina viesti.
Kun tapaamisen sijaan lähetetään viesti. Kun keskustelun sijaan katsotaan ruutua. Kun ihmisen sijaan vastaa botti tai kaupassa ihmisen sijaan on vastassa itsepalvelukassa. Kun vapaa-ajan sijasta eletään yhä enemmän sähköisessä maailmassa.
Jossain vaiheessa voi tulla tilanne, jossa emme enää huomaa, kuinka paljon olemme luopuneet tavallisesta ihmisten välisestä kanssakäymisestä.
Enkä tarkoita tässä sitä, että kaikkien pitäisi muuttua puheliaiksi ihmisiksi. Me kaikki olemme erilaisia.
On ihmisiä, jotka nauttivat seurasta ja puhuvat paljon. On ihmisiä, jotka viihtyvät paremmin pienessä seurassa. On myös ihmisiä, jotka eivät juuri halua puhua muiden kanssa. Sekin pitää hyväksyä.
Mutta olisi hyvä, että ihmisellä olisi edelleen mahdollisuus puhua toisen ihmisen kanssa silloin, kun hän sitä tarvitsee.
Onneksi tällaisia paikkoja vielä on. Harrastuskerhoja, yhdistyksiä. On seurakuntia, kahviloita. Erilaisia ryhmiä, joissa ihmiset voivat kokoontua yhteen.
On vielä niin sanottuja villasukkakerhoja, leivontakerhoja ja muita harrastuspiirejä, joissa harrastuksen lisäksi puhutaan kaiken maailman asioista. Sekä vielä se kuuluisa Esson baarin perinnekin, jossa miehet istuvat kahvikupin tai tuopin ääressä ja parantavat maailman asioita.
Sellainenkin puhe on arvokasta.
Ei kaiken keskustelun tarvitse olla syvällistä.
Välillä voidaan puhua säästä, polttoaineen hinnasta, naapurin koirasta tai siitä, kuka voittaa illan pelin.
Ihmiselle tekee hyvää ihan tavallinen jutteleminen.
Ehkä juuri se tavallinen puhe onkin se, mitä tässä kaikessa pitäisi varjella.
Teknologia tulee varmasti kehittymään edelleen. Me emme palaa aikaan, jolloin kirjoitettiin kaikki kirjeet käsin ja soitettiin lankapuhelimella. Eikä siihen ole tarvettakaan.
Mutta samalla meidän pitäisi muistaa, että helppous ei ole aina sama asia kuin hyvä. Se, että jokin voidaan tehdä ilman ihmiskontaktia, ei tarkoita, että kaikki pitäisi tehdä niin.
Joskus voisi olla hyvä mennä kassalle, vaikka itsepalvelukassa olisi nopeampi. Joskus voisi soittaa ystävälle viestin sijaan, mennä naapurin luo, voisi istua ruokapöydässä ilman puhelinta. Voisi vain olla toisen ihmisen seurassa ja puhua kaikesta.
Koska ehkä kysymyksessä ”osaako ihminen enää kohta puhua” ei oikeastaan olekaan kysymys siitä, vaan unohtaako ihminen puhumisen taidon?
Kysymys on siitä, annammeko ihmiselle enää tarpeeksi tilanteita, joissa puhumista tarvitaan.
Jos kaikki voidaan hoitaa kirjoittamalla, miksi soittaa?
Jos kaikki voidaan tilata kotiin, miksi mennä kauppaan?
Jos kaikki voidaan katsoa ruudulta, miksi lähteä tapaamaan muita?
Jos botti osaa vastata, miksi palkata ihminen? Jos viesti riittää, miksi puhua? Niinpä – miksi?
Ehkä juuri siinä onkin tämän koko asian vaikein kohta.
Puhe ei ole vain tiedon välittämistä.
Kun ihminen puhuu toiselle ihmiselle, siinä välittyy paljon muutakin kuin sanat. Äänenpaino, nauru, hiljaisuus, katse, ilme ja tapa, jolla toinen reagoi.
Keskustelussa ei ole kyse vain siitä, että toinen kysyy ja toinen vastaa.
Siinä syntyy jonkinlainen yhteys.
Sitä yhteyttä on vaikea korvata kokonaan tekstiviestillä, sähköpostilla tai koneen antamalla vastauksella.
En tiedä, onko kehitys hyvä vai huono. Luultavasti siinä on molempia.
Jotakin olemme varmasti saaneet tilalle ja jotakin olemme samalla menettäneet.
Mutta olen vähän surullinen siitä, että tavallinen ennen niin luonnollinen puhe ja ihmisten välinen kohtaaminen ovat jäämässä teknologian jalkoihin.
Ehkä meidän ei tarvitse luopua teknologiasta.
Ehkä meidän pitää vain pitää huolta siitä, ettei teknologia vie meiltä kaikkea muuta.
Sillä voi tulla päivä, jolloin ihminen osaa kyllä kirjoittaa nopeasti, käyttää kaikkia mahdollisia laitteita, keskustella tekoälyn kanssa ja hoitaa elämänsä asiat muutamalla painalluksella.
Mutta osaako hän silloin enää istua toisen ihmisen vieressä ja puhua?
Siinä on mielestäni asia, jota kannattaa miettiä. Ei siksi, että pitäisi palata menneisyyteen.
Vaan siksi, että vaikka maailma muuttuu, ihminen itse ei ehkä ole muuttunut niin paljon kuin luulemme. Ihminen tarvitsee edelleen toista ihmistä.
Ehkä se kaikkein yksinkertaisin tapa pitää siitä yhteydestä kiinni on edelleen se kaikkein vanhin:
Puhutaan Toisillemme!
Marjaana Virtanen
