Tämä heinä-elokuun vaihteessa ilmennyt kriisitilanne Espanjassa herättää paljon kysymyksiä. Kymmeniä tuhansia ”pakolaisia” vyöryi Espanjaan – tai ainakin tuhansia, kun en aivan tarkkaa tilannetta tiedä. Viimeisin tieto, jonka näin oli perjantai-illalta somepäivityksessä n. 60 000, eli aivan järjetön määrä. Tämä voi olla yläkanttiin, mutta kuitenkin todella suuri määrä.
(Tosin tilanne on jo ilmeisimmin ohi, mutta koskaan ei tiedä, tuleeko näitä lisää, joten asioista pitää keskustella.)
Jos ihminen oikeasti joutuu pakenemaan jostain syystä kotimaastaan, niin kyllähän ensimmäinen ajatus pitäisi olla oman perheen turvaaminen. Ainakin minä toimisin niin. Perhe, lapset, vanhemmat ja läheiset olisivat niitä, jotka haluaisin ensin turvaan.
Silti näkemieni videoiden perusteella joukossa näkyi enimmäkseen nuoria, hyväkuntoisia miehiä. Ei naisia, lapsia tai vanhuksia – vain nuoria miehiä. Missä perheet? Onko heidät jätetty oman onnensa varaan? Tätä samaa ilmiötä nähtiin myös Suomessa vuonna 2015.
Kysyn tätä siksi, että asia herättää aidosti ihmetystä – miksi tästä ei voida keskustella avoimesti?
Kun Eurooppaan tullaan, tarvitaan kuitenkin asuntoja, ruokaa, terveydenhuoltoa ja muuta tukea, jotta ihmiset pärjäävät. Espanjassa ja muuallakin olosuhteet ovat erilaiset kuin Suomessa, mutta haasteet ovat silti olemassa.
Samaan aikaan heidän perheensä joutuvat edelleen elämään niissä olosuhteissa, joista nämä nuoret miehet ovat lähteneet. Vanhemmat, puolisot ja sisarukset jäävät helposti taka-alalle, vaikka juuri heitä pitäisi suojella. He jäävät usein hyvin alkeellisiin olosuhteisiin taistelemaan selviytymisensä puolesta.
Tietenkin hädässä olevia ihmisiä pitää auttaa. Se on inhimillistä ja oikein. Mutta samalla olisi mielestäni tärkeää pohtia myös sitä, mikä on pitkän aikavälin ratkaisu. Tilanne ei voi jäädä pysyväksi ainakaan kaikkien kohdalla. Se olisi aivan liian suuri taloudellinen riski muutenkin jo ongelmissa oleville valtioille.
Jos ihminen on joutunut lähtemään kotimaastaan vaikeiden olosuhteiden vuoksi, voisiko tavoitteena olla myös turvallinen paluu silloin, kun tilanne siellä muuttuu? Miksi jäädä vieraisiin, kun voi mennä takaisin kotimaahan omiensa luokse? Oman kulttuurinsa maahan. Mietin voisiko ihmisiä auttaa tulevaisuudessa myös jälleenrakentamaan omaa kotimaataan ja omaa yhteiskuntaansa? Siihen pitää panostaa, ei siihen, että vieraat jäisivät pysyvästi.
Kaikkien maailman ongelmien ratkaisu ei voi olla se, että Eurooppa kantaa loputtomasti vastuuta yksin. Myös lähtömaiden tilanteisiin pitäisi löytää ratkaisuja, jotta ihmisillä olisi mahdollisuus elää turvallista elämää omassa kotimaassaan.
Samalla minua huolestuttaa kantaväestön pärjääminen. Miten suomalaiset ja muut eurooppalaiset pärjäävät tulevaisuudessa? Jäävätkö omat kansalaiset toiseksi, jos yhteiskunnan resurssit eivät enää riitä kaikille?
Suomessa moni kamppailee jo nyt työttömyyden, asumisen hinnan ja arjen kustannusten kanssa.
Tämä ei ole vain Suomen kysymys. Sama keskustelu ja samat huolet näkyvät monissa Euroopan maissa, ja joissain paikoissa ongelmat ovat vielä paljon suurempia kuin Suomessa.
Onko Euroopalla riittävästi voimavaroja, mutta myös tahtoa, huolehtia sekä apua tarvitsevista että omasta väestöstään? Minusta ei tunnu siltä vaan Euroopan maat tukehtuvat vieraista kulttuureista lähtöisin olevien ihmisten tulvaan.
Lisäksi on puhuttava kulttuurieroista. Eri kulttuurit, eri uskonnot ja erilaiset elämäntavat tuovat mukanaan myös haasteita.
Yhteiskunta ei pysy koossa itsestään, vaan se tarvitsee yhteisiä sääntöjä, arvoja ja halua sopeutua siihen maahan, jossa eletään. Maahan muuttavan on myös kunnioitettava sen maan lakeja, tapoja ja yhteiskuntaa, johon hän tulee. Mitä viime aikojen uutisointia on seurannut, niin erilainen kulttuuritausta on jo aiheuttanut pahoja yhteentörmäyksiä paikallisten ja tulijoiden välillä.
Lopulta kyse ei ole vain maahanmuutosta tai yksittäisistä ihmisistä. Kyse on siitä, millaisen Suomen ja Euroopan haluamme jättää tuleville sukupolville.
Minua huolestuttaa ja myös suututtaa se, että näitä asioita on käsitelty vuosia, mutta silti tuntuu, ettei vaikeisiin kysymyksiin löydetä kunnollisia ratkaisuja.
On turhauttavaa seurata vierestä, kun paikallisten ihmisten huolet jäävät helposti taka-alalle. Moni yrittää selvitä omasta arjestaan, maksaa laskunsa ja pitää yhteiskuntaa pystyssä, mutta samalla heille voi tulla tunne, ettei heidän ääntään kuulla.
Haluan, että apua tarvitsevia ihmisiä autetaan, mutta samalla haluan, että muistetaan myös oman yhteiskuntamme vastuu ja rajat. Omasta maasta, omasta kulttuurista ja tulevaisuudesta huolehtiminen ei ole väärin – se on välittämistä. Nyt suunta on hieman vääränlainen. Mennään ”vieraat ensin” tyyliin. Ei hyvä asia.
Minua suututtaa kuitenkin eniten ajatus siitä, että jos emme uskalla puhua näistä asioista nyt avoimesti, saatamme jonain päivänä huomata, että vaikeita ongelmia ei enää voida ratkaista helposti.
Vaikeneminen ei poista ongelmia. Se vain siirtää ne tulevaisuuteen.
Pitää uskaltaa nostaa kissa pöydälle. Puhua asioista niiden oikeilla nimillä.
Marjaana Virtanen
