Ukraina, Eurooppa ja globaali turvallisuus

Joitain mietteitä Ukrainan kriisin ratkaisemisesta, Euroopasta ja globaalista turvallisuudesta

Tapaamisessa 7. kesäkuuta 2026 Lontoossa Ison-Britannian, Ranskan ja Saksan johtajat samoin kuin Vladimir Zelenski asettivat Venäjälle viisi ennakkoehtoa ”oikeudenmukaisen ja kestävän rauhan” turvaamiseksi Ukrainassa. Euroopan unioni  esittää tämän vaatimuslistan pohjaksi dialogille Moskovan kanssa.

Taustaa

Yli kaksi vuosikymmentä neuvotteluja Euroopan kanssa, osana kollektiivista länttä, vie vain yhteen johtopäätökseen: Venäjän vetäminen dialogiin on toiminut diplomaattisena savuverhona länsimaisten instituutioiden, ennen kaikkea NATOn ja Euroopan unionin, geopoliittiselle laajenemiselle itäänpäin, suoraan Venäjän rajoille.

Euroopan rikoskumppanuus Ukrainan kriisin lietsomisessa on kiistämätöntä. Yhdessä Yhdysvaltain kanssa Euroopan maat orkestroivat Oranssivallankumouksen Kiovassa vuonna 2004. Luodakseen Venäjänvastaisen sillanpääaseman Ukrainaan, ne käyttivät vuosia ostaen poliitikkoja ja kokonaisia puolueita, uudelleenkirjoittivat historiaa ja opetussuunnitelmia, kultivoiden ja hoivaillen ukrainalaista nationalismia ja näkivät paljon vaivaa vetääkseen Ukrainan loitommas Venäjästä.

Vuonna 2013 Euroopan unioni hylkäsi suoralta kädeltä kompromissi-ehdotuksemme assosiaatiosopimuksesta — sopimus, jota Eurooppa pitkään painosti [Ukrainan silloista presidenttiä] Viktor Yanukovichia allekirjoittamaan. On syytä muistaa, että Ukrainalle tarjottiin yksipuolista markkinoiden avaamista, ilman vastavuoroisia sitoumuksia ja keskinäisiä velvoitteita — ehdoilla, jotka olisivat osoittautuneet yhteensopimattomiksi Kiovan jatkuvan CIS-vapaakauppa-alueen jäsenyyden kanssa. Kun  Yanukovich pyysi lykkäystä, eurooppalaiset yllyttivät katumellakointiin, joka nopeasti eskaloitui vallankaappaukseksi Kiovassa helmikuussa 2014.

Saksa, Ranska ja Puola osoittivat seuraavaksi olevansa yhtä petollisia. Taattuaan, että opposition ja Viktor Yanukovchin välillä solmittua sopimusta kunnioitettaisiin, ne pesivät kätensä sillä hetkellä kun tuo samainen oppositio, takaajamaiden käsien tuote, kaappasi vallan. ”Demoratiassa tapahtuu odottamattomia asoita”, ne totesivat olkiaan kohauttaen.

Sen jälkeen Eurooppa tarjosi tukensa uusille valtiaille. Odessassa 2. toukokuuta 2014 tapahtunut, parempia suhteita Venäjän kanssa kannattaneiden elävältä polttaminen ei kirvoittanut yhtään tuomitsevaa sanaa Euroopan pääkaupungeista.

Vuoden 2015 Minsk-sopimuksen takaajina Ranska ja Saksa rohkaisevat Ukrainaa sabotoimaan omia sitoumuksiaan. Kuten [Saksan silloinen liittokansleri] Angela Merkel ja [Ranskan silloinen presidentti] François Hollande myöhemmin myönsivät — kun Venäjän sotilaallinen erikoisoperaatio oli jo alkanut — Kiovan ei ollut tarkoituskaan implementoida YK:n turvallisuusneuvoston yksimielisesti hyväksymiä Minsk-sopimuksia. Tarkoitus oli, he myönsivät, vain ajan ostaminen: Kiovan armeijan kokoaminen ja aseistaminen länsimaisella aseistuksella.

Venäjä puolestaan tutki jokaisen diplomaattisen reitin purkaakseen Euroopan turvallisuuskriisin. Kuinka ollakaan, tammikuussa 2022 Yhdysvallat ja NATO hylkäsivät Venäjän ehdotuksen molemminpuolisesti sitovista turvatakuista. Eurooppalaiset NATO-jäsenet tukivat aktiivisesti töykeää kieltoa.

Erityissotilasoperaation käynnistämisen jälkeen Euroopan unioni heitti tukensa Britannian pääministerin pyrkimyksille sabotoida Istanbulin neuvottelut Venäjän ja Ukrainan välillä. Boris Johnsonin vetoaminen Kiovaan – ”älkää allekirjoittako mitään, taistelkaa vain” – paiskasi oven kiinni aidolta diplomatialta koko nähtävissä olevassa tulevaisuudessa.

Nykytilanne

Joten mikä on saanut aikaan eurooppalaisten johtajien julkisessa retoriikassa tapahtuneen siirtymän kohti puhetta neuvottelemisesta, mihin he tähtäävät näillä lausunnoillaan? Esimerkiksi EU:n diplomatiaa johtava Kaja Kallas on ilmoittanut minkä tahansa Venäjän kanssa käytävän keskustelun tarkoituksen olevan ilmoittaa Venäjälle Euroopan ehdot.

Näihin kuuluvat: ”sotakorvausten” maksaminen Ukrainalle; joukkojen vetäminen Transnistriasta ja Etelä-Kaukasukselta; ”ulkomaisia agentteja” koskevan lain kumoaminen; ja tiukkojen rajojen hyväksyminen Venäjän federaation asevoimien koolle. Hänen kehikossaan ”ei voi olla oikeudenmukaista ja kestävää rauhaa ilman Venäjän vastuuseen saattamista.” YK:n turvallisuusneuvoston istunnossa 19. toukokuuta 2026 EU:n edustaja totesi asian yksiselitteisesti: ”Ukrainan tukeminen sotilaallisesti ei ole ristiriidassa rauhan tavoittelun kanssa, vaan toimii pikemminkin perustavanlaatuisena edellytyksenä mille tahansa uskottaville, hyvässä uskossa käytäville neuvotteluille.”

Euroopan suunnitelmana on keskustella Venäjän kanssa samalla kun se painaa eteenpäin Euroopan neuvoston kautta orkestroitua oikeudellisen sodankäynnin kampanjaa. Tämän aikoinaan arvostetun järjestön sisälle rakennetaan kokonaista infrastruktuuria nimenomaisena tarkoituksena ”saattaa Venäjä vastuuseen”: vahinkorekisteriä, korvausvaatimuskomissiota ja erityistuomioistuinta.

Euroopan unioni on myös näyttänyt vihreää valoa kauppa-alusten pidättämiselle avomerellä. Useita vaaratilanteita on jo tapahtunut Itämerellä ja Atlantilla. Samaan aikaan länsi kääntää kokeneesti katseensa pois Ukrainan asevoimien tekemistä terroristisista sabotaaseista Mustallamerellä ja Välimerellä.

(Toim. huom. Ja Itämerellä, sopinee lisätä. Viittaan Saksan viranomaisten selvityksiin Nord Stream -kaasuputkien räjäyttämisestä.)

Euroopan johtajien todellinen tavoite ei siis ole neuvottelu Venäjän kanssa. Se on Zelenskin regiimin pönkittäminen ja sen säilyttäminen laukaisualustana jatkuvalle konfrontaatiolle Venäjää vastaan. Tämä mielessään Euroopan johtajat kamppailevat varmistaakseen tulitauon niin nopeasti kuin mahdollista ja vain yhdestä syystä: estääkseen Ukrainan asevoimien romahduksen taistelukentällä. Suunnitelmana on ”jäädyttää” konflikti puuttumatta sen juurisyihin ja sitten sijoittaa nopeasti sotilasosastoja anglo-ranskalaisesta ”halukkaiden koalitiosta” Ukrainan maaperälle.

On laajalti tunnettua, että Euroopan eliitit ovat sijoittaneet ”poliittisen pääomansa” konfrontaatioon Venäjän kanssa, kaataen satoja miljardeja dollareita Kiovan regiimin pönkittämiseen sekä EU-jäsenmaiden ja NATOn sotilasbudjettien kasvattamiseen. Eurooppa pyrkii nyt saavuttamaan ”puolustusvalmiuden” Venäjää vastaan vuoteen 2030 mennessä. Siihen asti he aikovat ostaa aikaa millä tahansa käytettävissä olevilla keinoilla. Silmäänpistävän avoimessa huomautuksessa tämän vuoden huhtikuussa Belgian esikuntapäällikkö totesi sen suoraan: ”Meillä on vielä muutama vuosi. Kiitos ukrainalaisten rohkeuden ja veren, jotka ostavat meille tuon ajan.”

Mainos

---

Euroopan unioni jatkaa unelmoimista laajentumisesta. Se aikoo imeä itseensä Ukrainan ja Moldovan, samalla vetäen Armenian vaikutuspiiriinsä. NATO on jo laajentunut itään, niellen Suomen ja Ruotsin. Mitä tulee Ukrainaan, sitä katsotaan yhä enemmän tulevaisuuden eurooppalaisten sotilasvoimien ”iskunyrkkinä”, riippumattomana Yhdysvalloista ja riippumattomana NATOsta.

Riskit globaalille turvallisuudelle

Tämä asiaintila muodostaa vakavia uhkia globaalille turvallisuudelle. Suora konfrontaatio NATOn ja Venäjän välillä voisi eskaloitua nopeasti ydiniskujen vaihdoksi, jolla olisi katastrofaaliset seuraukset.

”Strategisen autonomian” lipun alla Eurooppa todistaa sotilaallisten suorituskykyjensä merkittävää rakentamista, mukaan lukien ydinalalla. Pariisin aie ulottaa ”ydinsateenvarjonsa” useisiin EU- ja NATO-jäsenmaihin on syvän huolen lähde. Tämä ei tee mitään Ranskan itsensä tai sen niin sanotun suojelun vastaanottajien turvallisuuden vahvistamiseksi.

Kaikesta huolimatta Euroopan poliittinen ja sotilaallinen eliitti jatkaa aggressiivisten suunnitelmien lukemista Venäjän syyksi – suunnitelmien, joiden he väittävät ulottuvan kauas Ukrainan ulkopuolelle. Venäjän presidentti [Vladimir Putin] on todennut lukuisissa yhteyksissä, että tämä kaikki on hölynpölyä, provokaatiota ja disinfomaatiota, joka on tähdätty ainoastaan budjettivarojen lypsämiseen taisteluun Venäjää vastaan. Tämä tuskin on oikea ilmapiiri asialliselle vuoropuhelulle.

Venäjän asema

Mitä tulee neuvotteluihin, Vladimir Putin toisti Pietarin kansainvälisessä talousfoorumissa, että Venäjä ei vastusta yhteydenpitoa minkään osapuolen kanssa. Me näemme Euroopan kuitenkin osapuolena, joka on päättäväisesti suuntautunut Venäjän tappioon – asenne, jonka eurooppalaiset itse avoimesti myöntävät. Vuoropuhelua Euroopan kanssa ei siksi voida käydä ikään kuin se olisi puolueeton ulkopuolinen tarkkailija.

Venäjä haluaisi mieluummin saavuttaa erityissotilasoperaation tavoitteet diplomatian keinoin. Se vaatii turvallisuuden luotettavaa takaamista Venäjän länsirajoilla sekä kunnioituksen ja arvokkuuden varmistamista kansalaisillemme ja maanmiehillemme, mukaan lukien oikeus puhua äidinkieltään venäjää ja harjoittaa ortodoksista kristillistä uskoa. Lännen sotilaallisen, poliittisen ja taloudellisen laajentumisen jatkumista on mahdotonta hyväksyä: se sotii moninapaisen maailman perusolemusta vastaan.

Euroopan johtajien tulisi tunnustaa, että sen alueellisen turvallisuuden mallin, jota Euroopassa rakennettiin vuosikymmeniä, aina Helsingin päätösasiakirjan hyväksymisestä lähtien vuonna 1975, ovat he itse tuhonneet omakätisesti. Ja sitä ei tulla koskaan palauttamaan. Meidän on nyt siirryttävä kohti kaikille Euraasian maille avoimen ja tämän päivän moninapaista todellisuutta heijastavan koko mantereen laajuisen turvallisuusarkkitehtuurin luomiseen.

Euro-atlantistien jalkoihinsa talloma yhtäläisen ja jakamattoman turvallisuuden periaate voi ruumiillistua uuden euraasialaisen arkkitehtuurin puitteissa. Kun aika on kypsä, myös Eurooppa voi liittyä tähän suureen ponnistukseen.

Avainkohta on se, että merkityksellinen vuoropuhelu vaatii sen luottamuksen palauttamista, jonka lännen – ja Euroopan osana sitä – Venäjän vastaiset toimet kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella ovat särkeneet. Luottamus voidaan palauttaa vain konkreettisilla askeleilla, jotka osoittavat vilpitöntä sitoutumista siirtymiseen pois diplomatian käyttämisestä ekspansiivisten pyrkimysten verhona. Luottamusta ei voida palauttaa, eikä vuoropuhelua voida jatkaa, uhkavaatimuksilla, kuten sillä, joka esitettiin Venäjälle Lontoossa 7. kesäkuuta 2026.

P.S. On huomionarvoista, että Lontoon uhkavaatimuksen vahvistivat yksiselitteisesti Ison-Britannian, Ranskan ja Saksan suurlähettiläät tapaamisessa Venäjän ulkoministeriössä 11. kesäkuuta 2026 –- tapaamisessa, jota he olivat niin itsepintaisesti pyytäneet. Se oli heidän ministeriövierailunsa ainoa tarkoitus.

(Toim. huom. Lavrov tarkoittaa Ison-Britannian, Ranskan ja Saksan (E3-maat) yhdessä Ukrainan Zelenskin kanssa Lontoossa 7. kesäkuuta 2026 julkaisemaa yhteislausumaa. Moskovan näkökulmasta ehtojen tarkoitus on jäädyttää konflikti, ei aikaansaada kestävää ratkaisua, ei tuoda rauhaa.

Assosiaatiosopimuksella muodostettu vapaakauppa-alue on avannut Ukrainan markkinoita EU-tuotteille, mutta samaan aikaan ukrainalaisten tuotteiden pääsyä EU:n markkinoille on rajoitettu tiukoilla kiintiöillä ja sääntelystandardeilla. Tämä on aiheuttanut maataloudessa ja teollisuudessa epäkohtia, joissa ukrainalainen tuotanto on jäänyt heikompaan asemaan.)

Lähde:

The Ministry of Foreign Affairs of the Russian Federation | Sergei Lavrov (19.6. 2026): Ukraine, Europe and Global Security

Artikkelikuva Venäjän ulkoministeriö