Hallituksen esitys laajentaisi sotilastiedustelun mahdollisuuksia puuttua sähköisen viestinnän suojaan. Turvallisuusympäristön kiristyminen tarjoaa muutoksille painavat perusteet, mutta samalla esitys nostaa esiin vaikean kysymyksen: kuinka pitkälle kansalaisten yksityisyyden suojaa voidaan kaventaa kansallisen turvallisuuden nimissä?
Suomessa valmistellaan merkittävää sotilastiedustelulain uudistusta. Hallituksen esitys HE 104/2026 vp ei ole vain tekninen päivitys vanhaan lakiin, vaan se sisältää useita muutoksia, jotka laajentaisivat viranomaisten tiedustelumahdollisuuksia sähköisessä ympäristössä.
Esityksessä ehdotetaan muun muassa nykyisten rajoitusten poistamista niin, että tietoliikennetiedustelussa voitaisiin käyttää viestin sisältöön meneviä hakuehtoja. Samalla poistettaisiin kielto käyttää hakuehtona Suomessa olevaa tai Suomessa oletettavasti olevaa telepäätelaitetta tai -osoitetta. Lisäksi lakiin tuotaisiin kokonaan uusi tietojärjestelmätiedustelun toimivaltuus Suomessa.
Kyse on merkittävästä muutoksesta juuri siksi, että sähköisen viestinnän luottamuksellisuus kuuluu yksityiselämän suojan ytimeen.
Kansalainen ei välttämättä koskaan saisi tietää
Oikeusturvan kannalta yksi esityksen huomionarvoisimmista muutoksista liittyy jälkikäteiseen ilmoittamiseen.
Hallituksen esityksen mukaan muun kuin valtiollisen toimijan tietoliikenteeseen kohdistuneesta tiedustelusta ilmoittamisesta ehdotetaan luovuttavaksi.
Tällä on periaatteellinen merkitys.
Salaisessa tiedustelussa ihminen ei luonnollisesti voi valvoa viranomaisen toimintaa tiedustelun aikana. Jälkikäteinen tieto siitä, että hänen viestintäänsä on kohdistettu tiedustelua, voi siksi olla olennainen osa hänen mahdollisuuttaan arvioida, onko viranomainen toiminut lainmukaisesti.
Jos ihminen ei saa koskaan tietää tiedustelusta, hänen oma mahdollisuutensa kyseenalaistaa juuri häneen kohdistunut viranomaistoiminta väistämättä heikkenee.
Tämä ei tarkoita, että sotilastiedustelu jäisi ilman muuta valvontaa. Mutta järjestelmässä korostuu entistä enemmän viranomaisista riippumattoman valvonnan merkitys, kun tiedustelun kohde ei itse välttämättä saa tietää tapahtuneesta.
Sivullisten viestintää päätyy väistämättä järjestelmään
Hallituksen oma esitys tunnustaa tiedusteluun liittyvän ongelman, joka helposti unohtuu keskustelussa.
Sotilastiedustelussa hankitaan väistämättä myös tietoa sivullisista ja tietoa, jota viranomaisella ei ole oikeutta hankkia. Juuri tämän vuoksi lainsäädäntö sisältää niin sanottuja minimointimekanismeja ja esimerkiksi velvollisuuksia hävittää tietoja.
Tietoliikennetiedustelussa ongelma korostuu.
Hallituksen esityksessä todetaan, ettei järjestelmään tulevasta tietoliikenteestä voida täysin varmistua, että se todella ylittäisi Suomen rajan. Siksi tiedustelujärjestelmän piiriin tulee väistämättä myös Suomen sisäiseksi tarkoitettua tietoliikennettä. Nykyisen sääntelyn mukaan Suomessa olevan lähettäjän ja vastaanottajan välinen liikenne on tällöin hävitettävä.
Tämä on olennainen yksityiskohta.
Keskustelu tiedustelulaeista saattaa antaa kuvan kirurgisen tarkasta järjestelmästä, joka koskettaa ainoastaan vieraan vallan vakoojia tai Suomen turvallisuutta uhkaavia henkilöitä. Todellisuudessa verkkoliikenne on teknisesti huomattavasti sotkuisempaa.
Myös täysin sivullisten ihmisten tietoliikenne voi kulkeutua järjestelmän käsiteltäväksi.
Viestin sisältö tulee uudella tavalla mukaan hakuehtoihin
Nykyisessä järjestelmässä tietoliikennetiedustelu perustuu hakuehtoihin, joiden avulla valtavasta tietoliikennevirrasta pyritään löytämään tiedustelun kannalta merkityksellistä liikennettä.
Kun hakuehto täsmää, liikennettä voidaan tarkastella yksityiskohtaisemmin. Esityksen omassa kuvauksessa tarkastelussa voidaan selvittää esimerkiksi, sisältääkö tietoliikennepaketti viestin, ketkä ovat viestin osapuolia ja mistä se on peräisin.
Nyt hallitus haluaa poistaa kiellon käyttää viestin sisältöön meneviä hakuehtoja.
Tämä ei tarkoita yleistä lupaa lukea kenen tahansa suomalaisen viestejä. Sellainen tulkinta olisi harhaanjohtava.
Muutos kuitenkin siirtää yhtä nykyistä lainsäädännöllistä rajaa.
Kun samaan kokonaisuuteen yhdistetään mahdollisuus käyttää Suomessa sijaitsevaa tai oletettavasti sijaitsevaa telepäätelaitetta tai -osoitetta hakuehtona, on perusteltua kysyä entistä tarkemmin, kuinka tehokkaasti sääntely estää tiedustelun ulottumisen henkilöihin, jotka eivät tosiasiassa liity kansallista turvallisuutta vaarantavaan toimintaan.
Hallituksen perusteet eivät ole tuulesta temmattuja
Esitystä ei voi arvioida rehellisesti sivuuttamalla Suomen muuttunutta turvallisuustilannetta.
Hallitus perustelee muutoksia teknologisella kehityksellä, Suomen Nato-jäsenyydellä sekä turvallisuus- ja kybertoimintaympäristön muutoksella. Hallitusohjelmassa on jo päätetty kehittää tiedustelutoimivaltuuksia ja mahdollistaa esimerkiksi viestin sisältöön kohdistuvien hakuehtojen käyttö.
Kybervakoilu, vieraan vallan vaikuttaminen ja kriittiseen infrastruktuuriin kohdistuvat uhat ovat todellisia turvallisuuskysymyksiä. Tiedusteluviranomaiselta ei voida myöskään vaatia tehokasta toimintaa, jos sen työkalut jäävät teknologisesti vuosia vastapuolta jälkeen.
Mutta juuri tässä piilee tiedustelulainsäädännön vaikein ristiriita.
Valtion tehtävä on suojella ihmisiä ulkoisilta uhkilta, mutta samalla sen on suojeltava heitä oman valtiokoneiston perusteettomalta puuttumiselta yksityiselämään.
Toista tavoitetta ei voida automaattisesti uhrata toiselle.
Hallituksen omat perustelut muistuttavat sivullisten suojasta
Esitys itse korostaa useassa kohdassa sitä, kuinka tärkeää tiedustelun tarkka kohdentaminen on.
Voimassa olevan vähimmän haitan periaatteen mukaan viranomainen ei saa puuttua kenenkään oikeuksiin enempää kuin tehtävän suorittamiseksi on välttämätöntä. Luottamuksellisen viestin salaisuuteen pitäisi puuttua mahdollisimman kohdennetusti ja rajoitetusti. Tämä koskee nimenomaan myös sivullisia.
Esityksessä todetaan myös, että tietoliikennetiedustelun sivullisvaikutusten vuoksi menetelmän viimesijaisuudella ja suhteellisuudella on erityinen merkitys.
Tämä on tärkeä suoja.
Samalla se paljastaa koko uudistuksen keskeisen jännitteen: mitä laajemmiksi ja teknisesti tehokkaammiksi tiedusteluvaltuudet muuttuvat, sitä enemmän kansalaisen suoja riippuu siitä, kuinka hyvin nämä oikeudelliset jarrut toimivat käytännössä.
Paperilla oleva periaate ei yksin riitä. Sen toteutumista on kyettävä valvomaan myös silloin, kun itse tiedustelutoiminta on salaista.
Uusi toimivaltuus ulottuisi Suomessa oleviin tietojärjestelmiin
Uudistus ei rajoitu tietoliikenteen hakuehtoihin.
Hallitus esittää kokonaan uutta tietojärjestelmätiedustelun toimivaltuutta, jolla voitaisiin hankkia Suomessa sijaitsevasta tietojärjestelmästä tietoa silloin, kun järjestelmää hyödynnetään sotilaalliseen toimintaan tai kansallista turvallisuutta vakavasti uhkaavaan toimintaan.
Samalla Rajavartiolaitos voisi nykyistä laajemmin avustaa sotilastiedusteluviranomaista. Tietyissä rajatuissa tilanteissa myös sotilastiedusteluviranomaisen ulkopuolinen henkilö voisi toimia viranomaisen ohjauksessa ja valvonnassa.
Yksittäisinä muutoksina nämä voidaan perustella operatiivisilla tarpeilla. Kokonaisuutena katsottuna suunta on kuitenkin selvä: valtion salaisen tiedonhankinnan tekniset ja organisatoriset mahdollisuudet kasvavat.
Siksi huomion pitäisi kohdistua yhtä voimakkaasti siihen, kasvavatko myös valvonta ja ihmisten oikeusturvaa turvaavat mekanismit samassa suhteessa.
Turvallisuus ei saa muodostua avoimeksi valtakirjaksi
Suomen turvallisuusympäristö on aidosti muuttunut. Se ei kuitenkaan poista perusoikeuksien merkitystä – päinvastoin.
Perustuslakivaliokunnan aikaisemman linjan mukaan ei riitä, että luottamukselliseen viestintään kohdistuvan tiedonhankinnan todetaan yleisesti edistävän kansallista turvallisuutta. On pystyttävä osoittamaan, että menetelmällä voidaan perustellusti olettaa saatavan tietoa maanpuolustusta tai kansallista turvallisuutta uhkaavasta toiminnasta.
Tämä raja on demokratian kannalta ratkaiseva.
Kansallinen turvallisuus on hyväksyttävä ja erittäin painava peruste salaiselle tiedonhankinnalle. Siitä ei kuitenkaan saa muodostua käsitettä, jonka perusteella tiedusteluvaltuuksia voidaan laajentaa kerta toisensa jälkeen ilman yhtä tarkkaa keskustelua niiden rajoista.
HE 104/2026 ei siksi ole kyse vain siitä, saavatko Suomen tiedusteluviranomaiset tehokkaammat työkalut, kybervakoilun tai hybridivaikuttamisen kaltaisten uhkien torjumiseksi.
Kyse on samalla paljon perustavammasta kysymyksestä:
kuinka paljon näkymätöntä valtaa demokraattinen yhteiskunta on valmis antamaan turvallisuusviranomaisilleen – ja kuinka vahvan suojan se jättää ihmiselle silloin, kun viranomainen käyttää tätä valtaa väärään henkilöön?
Juuri jälkimmäiseen kysymykseen eduskunnan pitäisi vaatia erityisen vakuuttava vastaus ennen lain hyväksymistä.
