Suomessa Venäjä-suhteiden ylläpitämistä puolustaneita kansalaisia on jo vuosien ajan leimattu putinisteiksi. Nyt presidentti Alexander Stubb soitti itse Vladimir Putinille, ja suomalaisessa valtamediassa puhelua on ehditty hehkuttaa jopa historialliseksi.
Vielä marraskuussa 2025 asiantuntija Henri Vanhanen tyrmäsi Sauli Niinistön ehdotuksen Venäjä-yhteyksien avaamisesta. Nyt sama asiantuntija korostaa Stubbin puhelun historiallista merkitystä.
Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin mukaan keskustelussa ei kuitenkaan kuultu mitään uutta. Suomen poliittisen eliitin ja asiantuntijakunnan äkillinen innostus diplomatiaan nostaa esiin kysymyksen kaksinaismoralismista: onko yhteydenpito Putiniin hyväksyttävää vasta silloin, kun puhelimeen tarttuu ”oikea” henkilö?
Lavrov tyrmäsi puhelun uutuusarvon – eurooppalaiset yrittävät tunkea neuvottelupöytään
Suomen presidentti Alexander Stubb ja Norjan pääministeri Jonas Gahr Støre keskustelivat tiistaina 27. lokakuuta Venäjän presidentin Vladimir Putinin kanssa.
Puhelu kesti noin puolitoista tuntia.
Presidentin kanslian mukaan aloite tuli Suomen ja Norjan johtajilta. Keskustelun tarkoituksena oli käsitellä Ukrainan sotaa ja välittää Venäjälle viestejä tulevista rauhanneuvotteluista.
Stubb kuvaili keskustelua suoraksi ja asialliseksi.
Suomalaisessa mediakartellissa puheluun kohdistettiin nopeasti suuria odotuksia, ja presidentin kansainvälistä asemaa ryhdyttiin korostamaan.
Venäjältä saatiin kuitenkin samana päivänä huomattavasti viileämpi arvio.
Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov kommentoi keskustelua afrikkalaisten tiedotusvälineiden päätoimittajien tapaamisessa.
”Presidentti Putin keskusteli heidän pyynnöstään puhelimitse Norjan pääministerin ja Suomen presidentin kanssa. En ole vielä nähnyt keskustelun tarkkaa pöytäkirjaa, mutta ilmeisesti mitään uutta ei myöskään tullut esiin”, Lavrov totesi.
”Tämä osoittaa ainoastaan eurooppalaisten halua tunkea mukaan neuvotteluprosessiin”, hän jatkoi.
Lavrov kyseenalaisti samalla sen, millaisilla kannoilla Euroopan johtajat aikovat osallistua neuvotteluihin.
Hänen mukaansa Euroopan suhtautuminen Venäjään ei ole muuttunut. Euroopan maat hyväksyvät jatkuvasti Venäjää tuomitsevia asiakirjoja ja vaativat sitä lopettamaan hyökkäyksensä, mutta sivuuttavat Venäjän näkemykset konfliktin alkuperäisistä syistä.
Lavrovin lausunto on varsin kiusallinen vastapaino suomalaiselle innostukselle.
Suomessa puhelua ehditään käsitellä historiallisena saavutuksena, kun Venäjän ulkoministeri kertoo, ettei siinä ilmeisesti esitetty mitään uutta.
Myöhemmin Kremlin tiedottaja Dmitri Peskovilta kysyttiin, olivatko Stubb ja Støre esittäneet uusia ehdotuksia Ukrainan sodan ratkaisemiseksi.
”Ei”, Peskov vastasi.
Venäjän näkökulmasta yhteydenotto ei siten tuonut neuvottelupöytään uusia avauksia, vaikka osapuolet sopivat jatkavansa suoria yhteyksiä.
Suomessa rakennettiin suurta diplomaattista menestystarinaa, mutta Venäjän puolelta vahvistettiin lähinnä se, ettei pöytään tuotu uusia ehdotuksia.
Konkreettista rauhanratkaisua tai Venäjän kannan muuttumista ei ole osoitettu.
Silti kotimainen asiantuntijapuhe alkoi saada jopa historiallisen saavutuksen sävyjä.
Vielä presidentinvaaleissa Stubb ei olisi edes vastannut Putinille
Presidentti Stubbin oma historia tekee tilanteesta poikkeuksellisen ristiriitaisen.
Tammikuussa 2024 presidentinvaalien toisen kierroksen aikana Ylen A-studiossa kysyttiin Alexander Stubbilta ja Pekka Haavistolta, vastaisivatko he Putinin mahdolliseen onnittelupuheluun.
Stubbin vastaus oli tyly:
”Minä en vastaisi. Putin tulisi käyttämään sitä jonkinlaisena propagandana. Tällä hetkellä meillä ei ole minkäänlaisia suhteita Venäjään.”
Haavisto ilmoitti puolestaan vastaavansa valtionpäämiehen puheluun.
Lokakuussa 2026 sama Alexander Stubb ei enää odottele Putinin soittoa, vaan osallistuu itse yhteydenoton järjestämiseen.
”Sodan päättäminen vaatii suoria keskusteluja”, presidentin kansliasta todetaan.
Kuinka hämmästyttävä oivallus!
Suomen ja Venäjän yhteinen raja ei ole ilmestynyt kartalle lokakuussa 2026. Diplomatiaakaan ei ole keksitty tällä viikolla.
Suorat keskustelut ovat olleet valtioiden välisten suhteiden perusväline vuosisatojen ajan.
Mutta Suomessa tästä perusasiasta on tehty vuosien aikana poliittisesti epäilyttävä kannanotto silloin, kun sitä ovat puolustaneet vääriksi katsotut ihmiset.
Nyt tasavallan presidentti lausuu saman yksinkertaisen periaatteen, ja sen ympärille rakentuu kertomus merkittävästä kansainvälisestä avauksesta.
Jos keskustelu Putinin kanssa oli vuonna 2024 propagandariski, miten siitä tuli vuonna 2026 presidentin diplomaattisen osaamisen osoitus?
Henri Vanhanen tyrmäsi Niinistön aloitteen – nyt Stubbin puhelu on historiallinen
Ehkä kaikkein silmiinpistävin vertailukohta löytyy ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija Henri Vanhasen lausunnoista.
Marraskuussa 2025 tasavallan entinen presidentti Sauli Niinistö ehdotti, että Euroopan olisi syytä keskustella suoraan Venäjän kanssa.
Niinistön ajatus oli yksinkertainen. Yhdysvallat neuvotteli Venäjän kanssa, mutta eurooppalaiset joutuivat jälkikäteen kyselemään, mistä oli keskusteltu.
Euroopan tulevaisuudesta saatettiin siis puhua ilman eurooppalaisia.
Miten suomalainen asiantuntijakunta vastaanotti ehdotuksen?
MTV Uutiset julkaisi 14. marraskuuta 2025 artikkelin, jonka otsikkona oli:
Putin ”ottaisi kaiken irti” tästä virheliikkeestä
Artikkelissa kerrottiin, että Henri Vanhanen ja Heidi Hautala tyrmäsivät Niinistön aloitteen.
Vanhasen mukaan Kremliin ei kannattanut lähteä kuunteluoppilaaksi ilman tarkasti mietittyä keskustelun tarkoitusta.
Hän suhtautui myös Venäjä-suhteiden palauttamisen hyötyihin epäilevästi.
Siirrytään lokakuun 27. päivään 2026.
Sama mies, Henri Vanhanen arvioi nyt Stubbin puhelinkeskustelua huomattavan myönteisin sanankääntein.
Uusi Suomi uutisoi Vanhasen pitävän puhelua jopa historiallisena.
”Tämä on paljon suurempi uutinen kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää”, Vanhanen kirjoitti X:ssä
Hän korosti Suomen kansainvälisen aseman muuttumista ja sitä, että Stubbilla on suora keskusteluyhteys keskeisiin kansainvälisiin toimijoihin.
Nyt kannattaa pysähtyä katsomaan näitä kahta ajankohtaa rinnakkain.
Marraskuussa 2025 Sauli Niinistön esittämä ajatus keskusteluyhteyden avaamisesta saa Vanhaselta tyrmäyksen.
Lokakuussa 2026 Alexander Stubb tekee käytännön yhteydenoton ja sama asiantuntija korostaa sen historiallista merkitystä.
Mikä ratkaisevasti muuttui? Venäjän presidentti on edelleen Vladimir Putin. Ukrainan sota jatkuu. Venäjän ja Euroopan väliset ristiriidat ovat edelleen olemassa.
Vai oliko ratkaiseva muutos sittenkin se, että yhteydenoton teki Alexander Stubb?
Juuri tällaiset ristiriidat nakertavat asiantuntijapuheen uskottavuutta — Pahasti — Todella pahasti.
Jos keskusteluyhteyden avaaminen oli aiemmin torjuttava ajatus, sen muuttuminen historialliseksi saavutukseksi ansaitsisi huomattavasti perusteellisemman selityksen kuin pelkän presidentin kansainvälisen verkoston ylistämisen.
Asiantuntijan uskottavuutta ei mitata sillä, kuinka näyttävästi hän kykenee keksimään perustelut kulloisenkin poliittisen tilanteen, vaan sillä, kuinka johdonmukainen hän on.
Vielä vuonna 2025 enemmistö suomalaismepeistä vastusti yhteydenottoa Putiniin
Kyse ei ole vain yksittäisestä asiantuntijasta.
Helmikuussa 2025 Yle selvitti suomalaisten europarlamentaarikkojen suhtautumista keskusteluyhteyden avaamiseen Venäjän presidentin kanssa.
Tulos oli selvä.
Yhteyden avaamista vastusti 11 suomalaismeppiä. Vain neljä kannatti sitä.
Keskusteluyhteyttä kannattivat tuolloin Merja Kyllönen, Jussi Saramo, Eero Heinäluoma ja Sirpa Pietikäinen.
Enemmistö oli toisella kannalla.
Nyt suomalaisen poliittisen eliitin keskuudessa puhutaan jälleen suorien keskustelujen välttämättömyydestä.
Miksi ajatus, jota enemmistö suomalaismepeistä vielä viime vuonna vastusti, on yhtäkkiä muuttunut osaksi Suomen presidentin diplomaattista toimintaa?
Myös pääministeri Petteri Orpo suhtautui kesäkuussa 2026 nihkeästi neuvotteluyhteyksien avaamiseen.
Ylen 27. lokakuuta julkaisemassa analyysissa muistutetaan Orpon kesäkuisesta lausunnosta:
”Meillä ei ole kiirettä rynnätä avaamaan neuvotteluja eikä sitä tehdä”, Orpo totesi.
Nyt ääni kellossa on toinen.
Ylen tämänpäiväisessä uutisessa Orpo ilmoittaa pitävänsä Stubbin ja Støren yhteydenottoa hyvänä ja kuvailee rauhanprosessin edistämistä arvokkaaksi.
Suomalaiset päättäjät kykenevän muuttamaan suhtautumistaan Venäjä-diplomatiaan huomattavasti nopeammin kuin he kykenevät selittämään aiempia linjauksiaan kansalaisille.
Vuosia Venäjä-suhteiden puolustajia leimattiin putinisteiksi – onko Stubb nyt itse putinisti?
Suomessa on vuosien ajan rakennettu poliittista ilmapiiriä, jossa jo vaatimus keskusteluyhteyden säilyttämisestä Venäjään on voinut riittää putinistin leimaan.
Venäjä-suhteiden ylläpitämistä puolustaneita suomalaisia on syytetty Venäjän pussiin pelaamisesta, Kremlin propagandan levittämisestä ja Suomen turvallisuuden vaarantamisesta.
Poliitikot, asiantuntijat ja sosiaalisen median keskustelijat ovat olleet mukana ilmapiirissä, jossa rauhanneuvottelujen ja diplomaattisten yhteyksien puolustaminen on toistuvasti sekoitettu Putinin politiikan myötäilyyn.
Nyt samaa keskusteluyhteyttä rakentaa presidentti Alexander Stubb, yksi Venäjän politiikkaa kaikkein jyrkimmin arvostelleista suomalaisista poliitikoista. Ja yhtäkkiä yhteydenpito onkin arvokasta, vastuullista ja jopa historiallista diplomatiaa.
Onko Alexander Stubb siis nyt putinisti?
Jos aiemmin käytettyä leimaamisen logiikkaa sovellettaisiin johdonmukaisesti, eikö saman syytöksen pitäisi kohdistua myös Suomen presidenttiin?
Vai onko putinistin leima varattu ainoastaan niille suomalaisille, jotka eivät kuulu poliittisesti hyväksyttyyn joukkoon?
Tilanteen ristiriitaisuutta havainnollistaa kokoomuksen kansanedustajan Jarno Limnellin tuore X-kirjoitus.
”Putinille puhuminen ei ole Putinin myötäilyä. Suomi sanoo kantansa suoraan myös Venäjän johdolle”, hän kirjoittaa.
Limnell ilmoitti samalla tukevansa Stubbin toimintaa.
Lausunto on mielenkiintoinen ennen kaikkea siksi, että juuri tähän ajatukseen koko keskusteluyhteyden säilyttämistä koskeva vaatimus perustuu.
Putinille puhuminen ei ole Putinin myötäilyä.
Miksi samaa periaatetta ei ole johdonmukaisesti sovellettu myös tavallisiin kansalaisiin ja toisinajattelijoihin?
Limnellin keväinen kirjoitus kaivettiin esiin – kiusallinen kysymys
Limnellin tuore kannanotto sai sosiaalisessa mediassa aikaan myös mielenkiintoisen muistutuksen kansanedustajan omista aikaisemmista puheista.
”Euroopassa kysytään nyt kuka voisi puhua Putinille. Vielä tärkeämpi kysymys on: mistä Putinin Venäjän kanssa ylipäätään puhuttaisiin?” Limnell kirjoitti vielä 25. toukokuuta 2026 X:ssä.
Hän jatkoi varoittamalla, ettei neuvottelu saa muuttua näyttämöksi, jossa hyökkääjä palkitaan diplomaattisesti sodan jatkamisesta.
Lokakuussa sama kansanedustaja kuitenkin ilmoittaa tukevansa Stubbin keskustelua Putinin kanssa ja muistuttaa, ettei Putinille puhuminen ole Putinin myötäilyä.
Eikä toukokuun kirjoitus jäänyt huomaamatta.
”Pari kuukautta sitten ette vielä tienny mistä vois jutella niin joko on keskustelun aihe keksitty?🙄” yksi X:n käyttäjä huomauttaa.
Vaikka toukokuun kirjoituksesta on todellisuudessa kulunut noin viisi kuukautta, kommentoijan esittämä kysymys osuu olennaiseen ristiriitaan.
Mistä Putinin kanssa nyt osataan keskustella sellaista, mistä ei vielä toukokuussa osattu?
Limnellin aiempi kirjoitus kyseenalaisti neuvottelujen sisällön ja niiden mahdollisen hyödyn. Nyt hän korostaa suoran keskusteluyhteyden arvoa.
Kannanottojen väliin mahtuu vain viisi kuukautta — viisi vaivaista kuukautta.
Eikä Venäjän presidentti ole vaihtunut. Ukrainassa käydään edelleen sotaa. Venäjän ja lännen väliset perustavanlaatuiset erimielisyydet eivät ole kadonneet.
Mikä siis muuttui niin ratkaisevasti, että aikaisemmin kyseenalaistettu keskusteluyhteys on nyt Suomen presidentin toteuttamana kannatettavaa diplomatiaa?
Juuri tämä on suomalaisen poliittisen keskustelun suuri ongelma: samoista asioista voidaan puhua täysin erilaisilla äänenpainoilla riippuen siitä, kuka kulloinkin toimii ja kuka hänen toimintaansa arvioi.
Missä olivat nämä diplomaattisten keskusteluyhteyksien puolustajat silloin, kun suomalaisia leimattiin putinisteiksi Venäjä-suhteiden ylläpitämisen kannattamisesta?
Suomen ja Venäjän yhteinen raja ei ole ilmestynyt kartalle tänään. Diplomatiaa ei ole keksitty lokakuussa 2026.
Diplomatia ei voi olla putinismia tavallisen suomalaisen suusta ja historiallista valtiomiestaitoa silloin, kun sen harjoittaja on Alexander Stubb.
Jos yhteydenpito Venäjään on nyt hyväksyttävää ja jopa välttämätöntä, suomalaisten poliitikkojen, asiantuntijoiden ja valtamedian olisi syytä katsoa peiliin.
Kysymys kuuluu, kuinka moni heistä on valmis myöntämään, että keskusteluyhteyden säilyttämistä vuosia puolustaneet suomalaiset saattoivat olla tässä asiassa oikeassa.
Vai vaihtuivatko periaatteet jälleen kerran vain siksi, että nyt puhelimeen tarttui ”oikea” henkilö?
Historiallisen puhelun hehkutus – missä ovat tulokset?
Suomen mediakartellissa Stubbin puhelun ympärille on rakentunut kertomus Suomen kasvaneesta kansainvälisestä roolista.
Asiantuntijat arvioivat presidentin verkostojen merkitystä, hänen asemaansa kansainvälisen diplomatian keskeisissä keskusteluissa sekä Suomen mahdollisuuksia vaikuttaa Ukrainan rauhanprosessiin.
Kaikki tämä kuulostaa näyttävältä.
Mutta mitä todellisuudessa tapahtui?
Suomen ja Norjan johtajat pyysivät puhelua Venäjän presidentin kanssa.
Putin suostui keskustelemaan.
Puheluun käytettiin noin puolitoista tuntia.
Sen jälkeen Venäjän ulkoministeri ilmoitti, ettei keskustelussa ilmeisesti kuultu mitään uutta, ja Kremlin tiedottaja vahvisti, ettei uusia Ukraina-ehdotuksia esitetty.
Missä on se historiallinen diplomaattinen tulos, jonka ympärille Suomessa rakennetaan suuria otsikoita?
Onko presidentin onnistumisen mittari nyt se, että Vladimir Putin vastaa puhelimeen?
Entä miksi suomalainen asiantuntijajulkisuus vaikuttaa niin valmiilta nostamaan keskusteluyhteyden avaamisen suureksi saavutukseksi, kun saman keskusteluyhteyden tarpeellisuutta on aiemmin kyseenalaistettu vuosien ajan?
Median pitäisi esittää päättäjille kiusallisia kysymyksiä.
Sen pitäisi kaivaa esiin heidän aikaisempia lausuntojaan ja verrata niitä uusiin.
Sen pitäisi kysyä, miksi diplomatian puolustaminen oli niin pitkään poliittisesti epäilyttävää, mutta on nyt presidentin toimintana kunnioitettavaa.
Sen sijaan suomalaiselle yleisölle tarjotaan jälleen asiantuntijoiden arvioita presidentin poikkeuksellisesta kansainvälisestä asemasta.
Konkreettiset saavutukset jäävät edelleen osoittamatta.
Eurooppa teki itsestään pellen
Eikä ristiriitaisuus rajoitu Suomeen.
Samaan aikaan kun Suomessa korostetaan Stubbin puhelun merkitystä, osa muista Pohjoismaista kyseenalaistaa koko menettelyn.
Tanskan pääministeri Mette Frederiksen arvosteli Suomen ja Norjan oma-aloitteista yhteydenottoa.
Frederiksen kertoi suhtautuvansa hyvin epäilevästi aloitteeseen ja arvosteli sitä, ettei puhelua ollut koordinoitu muiden eurooppalaisten johtajien kanssa.
Myös Ruotsin pääministeri Ulf Kristersson suhtautui puheluun epäilevästi.
Tilanne on suorastaan absurdi.
Eurooppalaiset poliitikot ovat vuosien ajan puhuneet siitä, kuinka tärkeää on säilyttää yhtenäinen rintama Venäjää vastaan.
Kun kaksi pohjoismaista johtajaa viimein päättää keskustella Putinin kanssa, toiset pohjoismaiset johtajat arvostelevat heitä yhteisen rintaman rikkomisesta.
Kuka siis saa puhua Venäjän kanssa?
Milloin saa puhua?
Kenen luvalla?
Ja kuka päättää, milloin keskustelu on diplomatiaa ja milloin Venäjän myötäilyä?
Euroopan päättäjien kyvyttömyys sopia edes siitä, kuka saa keskustella Venäjän kanssa, kertoo paljon enemmän eurooppalaisen diplomatian nykytilasta kuin yksikään juhlapuhe Euroopan yhtenäisyydestä.
Lavrovin arvio eurooppalaisten halusta päästä mukaan neuvotteluprosessiin osuu juuri tähän ongelmaan.
Euroopassa halutaan päästä mukaan vaikuttamaan, mutta yhteinen linja siitä, miten neuvotteluihin pitäisi osallistua, on edelleen ristiriitainen.
Samaan aikaan Venäjä, Ukraina ja Yhdysvallat valmistautuvat uusiin neuvotteluihin Abu Dhabissa.
Euroopan johtajat ovat itse rakentaneet tilanteen, jossa he yrittävät nyt päästä mukaan neuvotteluihin
Eurooppalaisessa Venäjä-politiikassa on viime vuosina korostunut sotilaallinen ja taloudellinen painostus.
Pakotteita on lisätty, Venäjän kansainvälistä eristämistä tavoiteltu ja Venäjän johdon kanssa käytävää suoraa yhteydenpitoa vähennetty.
Nyt yhä useammat eurooppalaiset päättäjät alkavat puhua uudelleen diplomatiasta ja neuvotteluyhteyksistä.
Kysymys kuuluu, miksi tähän tilanteeseen päädyttiin vasta vuosien jälkeen.
Miksi Euroopan piti ensin ajautua tilanteeseen, jossa Yhdysvallat keskustelee suoraan Venäjän kanssa ja eurooppalaiset yrittävät selvittää, miten he voisivat päästä mukaan?
Miksi Venäjän rajanaapurin Suomen piti odottaa näin kauan ennen kuin sen presidentti avasi suoran keskusteluyhteyden Moskovaan?
Ja ennen kaikkea: miksi suomalaisille on samaan aikaan annettu ymmärtää, että Venäjän kanssa käytävän keskustelun puolustaminen olisi itsessään epäilyttävää?
Rauhaa ei rakenneta pelkästään niiden kanssa, joiden kanssa ollaan valmiiksi samaa mieltä.
Juuri tämä on se tosiasia, jonka suomalainen poliittinen keskustelu näyttää nyt löytävän uudelleen — tai esittää löytäneensä,
Sankaritarina saa nyt odottaa – suomalaiset ansaitsevat vastauksia
Presidentti Stubbin ja pääministeri Støren puhelu on nyt käyty.
Suomalaiset asiantuntijat ovat antaneet arvionsa.
Valtamedia on julkaissut sankariuutisensa.
Venäjän ulkoministeri on puolestaan ilmoittanut, ettei keskustelussa ilmeisesti esitetty mitään uutta.
Kremlin tiedottaja on vahvistanut uusien ehdotusten puuttumisen.
Tilanteen todellisia diplomaattisia seurauksia ei vielä tunneta.
Mutta yksi asia on jo nähtävissä.
Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa samoja toimintatapoja voidaan arvioida täysin erilaisilla mittareilla sen perusteella, kuka niitä toteuttaa ja mikä sopii myös mediakartellin agendaan.
Kun Venäjä-yhteyksien säilyttämistä ovat vaatineet poliittisen valtavirran ulkopuoliset ihmiset, heidän motiivejaan on kyseenalaistettu.
Kun Alexander Stubb keskustelee Putinin kanssa, asiantuntijat korostavat hänen kansainvälistä asemaansa ja diplomatian merkitystä.
Ja kun Jarno Limnell vielä toukokuussa kyseli, mistä Putinin kanssa ylipäätään pitäisi keskustella, hän ilmoittaa lokakuussa tukevansa presidentin yhteydenottoa.
Tällainen kaksinaismoralismi tuhoaa lopullisesti luottamuksen sekä poliittisiin päättäjiin että ”asiantuntijoihin”
Suomalaisten pitäisi voida odottaa, että heidän presidenttiään, kansanedustajiaan ja muita poliittisia toimijoita arvioidaan samoilla periaatteilla kuin kaikkia muitakin.
Presidentin asema ei tee hänen toiminnastaan automaattisesti historiallista.
Eikä tavallisen kansalaisen eriävä mielipide tee hänestä automaattisesti vieraan vallan myötäilijää.
Suomalaisilta päättäjiltä ja Venäjä-politiikan asiantuntijoilta olisi nyt syytä kysyä:
Olivatko Venäjän kanssa käytävää keskustelua vuosia vaatineet ihmiset todella putinisteja – vai oliko heidän suurin syntinsä se, että he sanoivat ääneen jotakin, minkä Suomen presidentti hyväksyy vasta nyt?
Ja jos Alexander Stubbin yhteydenotto Putiniin on historiallista diplomatiaa, miksi sama periaate oli aiemmin niin monelle poliitikolle ja asiantuntijalle mahdoton hyväksyä?
Puhelimeen tarttuminen ei tee kenestäkään rauhanrakentamisen sankaria — mutta totaalisen pellen se näemmä voi tehdä.
