Julkisessa keskustelussa Naton 5. artikla esitetään usein yksiselitteisenä sotilaallisena turvatakuuna: jos yksi jäsenmaa joutuu hyökkäyksen kohteeksi, muut tulevat automaattisesti apuun asevoimin. Tämä mielikuva elää sitkeästi poliittisessa puheessa, mediassa ja kansalaiskeskustelussa. Tarkempi tarkastelu osoittaa kuitenkin, että todellisuus on huomattavasti monimutkaisempi – ja monin kohdin ristiriidassa yleisen käsityksen kanssa.
Tutkiva tarkastelu osoittaa, että 5. artikla ei velvoita Nato-maita sotilaallisiin toimiin, ei takaa aseellista apua eikä edes määrittele täsmällisesti, millainen hyökkäys artiklan käynnistää. Kyse on ennen kaikkea poliittisesta sitoumuksesta, ei juridisesta tai sotilaallisesta automaatiosta.
Mitä 5. artikla oikeasti velvoittaa tekemään
NATO:n perussopimuksen 5. artiklassa todetaan, että aseellinen hyökkäys yhtä tai useampaa jäsenmaata vastaan katsotaan hyökkäykseksi kaikkia vastaan ja että jäsenmaat auttavat hyökkäyksen kohteeksi joutunutta ryhtymällä sellaisiin toimiin, joita ne itse pitävät tarpeellisina (Pohjois-Atlantin sopimus, artikla 5).
Juuri tämä sanamuoto on ratkaiseva.
Artikla ei:
-
velvoita sotilaallisiin toimiin (Naton oma selitys kollektiivisesta puolustuksesta)
-
määrittele joukkojen määrää tai käyttöä
-
aseta aikarajaa reagoinnille
Jokainen jäsenmaa tekee itsenäisen kansallisen päätöksen siitä, millä tavoin se osallistuu. Sotilaallinen osallistuminen on vain yksi mahdollinen vaihtoehto muiden joukossa.
Aseellinen hyökkäys – tarkoituksellisen epämääräinen käsite
-
artikla ei määrittele, mitä “aseellinen hyökkäys” tarkoittaa. Nato on itse todennut, että artiklan soveltaminen perustuu tapauskohtaiseen poliittiseen harkintaan (Nato: Article 5 explained).
Avoimeksi jää muun muassa:
-
millainen hyökkäys täyttää artiklan kriteerit
-
missä hyökkäyksen tulee tapahtua
-
miten epäsuorat tai ei-valtiolliset toimet tulkitaan
Kyberhyökkäysten ja hybridivaikuttamisen osalta Nato on linjannut, että ne voivat johtaa 5. artiklan soveltamiseen, mutta automaattista mekanismia ei ole (Nato ja kyberpuolustus).
Lopullisen päätöksen tekee Pohjois-Atlantin neuvosto poliittisella yksimielisyydellä (Naton päätöksentekojärjestelmä).
Ennakkotapaus: 5. artiklaa on käytetty vain kerran
-
artiklaa on sovellettu vain kerran Naton historiassa syyskuun 11. päivän 2001 terrori-iskujen jälkeen. Nato itse korostaa, ettei tämä merkinnyt automaattista sotilaallista vastausta (Naton virallinen historia 9/11:n jälkeen).
Käytännössä:
-
sotilaallinen osallistuminen oli vapaaehtoista
-
jäsenmaat päättivät itse panoksensa
-
osa rajoitti tukensa tiedusteluun ja ilmatilan valvontaan
Tätä kuvataan myös Naton deklasoiduissa asiakirjoissa (NATO declassified – Article 5).
Kansallinen suvereniteetti menee aina edelle
Nato ei voi pakottaa jäsenmaata sotilaalliseen toimintaan. Tämä perustuu sekä sopimustekstiin että jäsenmaiden perustuslaillisiin järjestelmiin (Nato ja jäsenmaiden suvereniteetti).
Suomen osalta hallitus ja eduskunta ovat toistuvasti todenneet, että kaikki sotilaallinen osallistuminen perustuu kansalliseen päätöksentekoon (Valtioneuvoston Nato-linjaus).
Velvoitteet eivät ole symmetrisiä
Naton 5. artikla ei edellytä jäsenmailta yhtäläisiä sotilaallisia panoksia. Nato itse toteaa, että osallistuminen perustuu kansallisiin kykyihin ja poliittiseen harkintaan (Nato ja burden sharing).
Puolustusmenokeskustelu koskee ensisijaisesti 2 prosentin tavoitetta, ei 5. artiklan sotilaallista pakkoa (Nato defence spending).
Turvatakuu ilman takuuta
Nato ei missään virallisessa asiakirjassa lupaa, että 5. artiklan nojalla annetaan sotilaallista apua tietyssä muodossa tai aikataulussa. Artikla takaa ainoastaan yhteisen harkinnan (Article 5 – collective defence).
Useissa Naton julkaisuissa 5. artiklaa kuvataan nimenomaan poliittisena pelotteena, ei juridisena vakuutuksena.
Naton 5. artikla ei ole automaattinen sotavelvoite. Se on poliittinen ja tulkinnanvarainen järjestely, jonka todellinen sisältö määrittyy vasta kriisitilanteessa ja jäsenmaiden omien intressien pohjalta.
Toimittaja
Juha Korhonen
Tilaa Positv TÄSTÄ